Kirjassaan Ristiriitainen tiedepolitiikkamme – Suuntana innovaatiot vai sivistys? (2012) Antti Hautamäki ja Pirjo Ståhle visioivat Suomen tieteelle merkittävää roolia ihmiskunnan ongelmien ratkomisessa uushumboldtlaisen yliopistomallin kautta.
Hautamäen ja Ståhlen peräänkuuluttamassa uushumboldtlaisessa yliopistossa painotetaan tieteenalakohtaisten siilojen rinnalla avoimuutta, monitieteistä ja tieteidenvälistä työskentelyä, ongelmanratkaisuun tähtäävää tutkimustoimintaa ja kollegiaalista johtamista. He toteavat, että tällainen ajattelumalli solahtaa luontevasti tutkimusyhteisön arvomaailmaan. Huonommin se istuu yliopistojen nykyisiin ohjaus-, rahoitus- ja johtamismalleihin, joissa palkitaan vain kapea-alaisten julkaisujen tehtailusta.
Yliopistojemme määrärahat ovat murto-osa amerikkalaisten huippuyliopistojen budjeteista. On absurdia pyrkiä kilpailemaan samoilla keinoilla niiden kanssa vain siksi, koska kaikki muutkin tekevät niin. Hautamäen ja Ståhlen mukaan suomalaisten yliopistojen ja tieteen kehittyminen edellyttää, ettemme ’jatka kilpajuoksua samalla radalla ja samalla tavoin kuin kaikki muutkin’. Sen sijaan akateemisen yhteisön tulisi kyseenalaistaa tulosjohtamisen tuomien epäolennaisten mittareiden mielivalta ja osallistua itse tieteen strategiseen ohjaukseen ja tiedettä edistävien menettelyjen kehittämiseen. Yksi tällainen menettely olisi suuntautua strategisesti kilpailun sijaan ’yhteistyön vyöhykkeille’ ja kehittää niille kestäviä rakenteita ja kannustinjärjestelmiä. (Huhuu, Huippuyliopiston johto, otatteko vinkistä vaarin myös juhlapuheiden ulkopuolella?)
Hautamäen ja Ståhlen mukaan suomalaista tiedekenttää ohjaavat tällä hetkellä kaksi vastakkaista logiikkaa: markkinalogiikka ja tiedelogiikka. Tieteen kansallinen strategiaohjaus painottuu tutkimus- ja innovaationeuvoston linjausten kautta innovaatiotoiminnan edistämiseen. Kapea innovaationäkökulma, jossa yliopiston rooli pelkistyy talouden ja kilpailukyvyn tukijaksi, vaarantaa kuitenkin tieteen kehityksen. Myös opetus- ja kulttuuriministeriön laatima yliopistojen uusi rahoitusmalli, joka pakottaa yliopistot priorisoimaan yksisilmäistä huippujulkaisujen tuottamista, tuottaa ongelmia (ks. Listafetisismiä). Ristiriitainen tilanne ’kuluttaa resursseja, luo hämmennystä ja heikentää tuloksia’.
Suo siellä, vetelä täällä, toteaa ruohonjuuritason tutkija, joka huomaa elävänsä keskellä ristiriitaisia linjauksia. Viimeistään pudotuspelin alkaessa hän löytää itsensä poispotkittavien listan kärjestä, koska ulkopuolisella rahoituksella tehtävän soveltavan tutkimuksen parissa työskentely ei ole meritoinut häntä huippuyliopiston uuden urajärjestelmän vaatimuksiin (ks. Sivuraiteella). Ristiriitaisilla logiikoilla on siis myös materiaalisia seurauksia, jotka yksilöt tuntevat nahoissaan.
Huippuyliopistoblogi suosittelee Hautamäen ja Ståhlen teoksen lukemista kaikille yliopistoja johtaville ja niiden toimintaa ja tiedepolitiikkaa ohjaaville tahoille – tarjolla olisi näet näkemystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti