Päästökiintiö

Mitä jos keikauttaisimme nykyiset, monista kohtuuttomilta tuntuvat julkaisuvaatimukset päälaelleen ja määräisimme, että jokainen tutkija saa tuottaa ainoastaan yhden tieteellisen artikkelin esimerkiksi kolmen vuoden ajanjakson aikana?

Tällöin joutuisimme ensitöiksemme pohtimaan hyvin huolellisesti, millainen aihe ja kysymyksenasettelu olisi niin tärkeä ja merkittävä, että olisimme valmiit uhraamaan yksin siihen kolmen vuoden työn. Samalla pohtisimme, ketkä olisivat sellaisia kollegoja ja kanssakirjoittajia, joiden kanssa olisimme valmiit työskentelemään monta vuotta tiiviisti yhdessä. Meillä olisi mahdollisuus kerätä mittavia ja kattavia aineistoja, voisimme jopa tehdä pitkäkestoista etnografista kenttätyötä, joka nykyisessä pikatutkimuskulttuurissa tuntuu hullun valinnalta. Arvioitsijoilla olisi parempi mahdollisuus paneutua tuotoksiimme, koska journaalit eivät ruuhkaantuisi nykyiseen tapaan valtavasta artikkelitulvasta. Pienempien julkaisumäärien vuoksi lopullinen artikkelimme saisi nykyistä enemmän huomiota ja todennäköisemmin lukisimme myös muiden tuotoksia huolellisemmin. Voisi jopa olla, että meillä jäisi enemmän aikaa opetuksemme kehittämiseen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

Arto Mustajoki käsittelee samaa problematiikkaa Tieteessä tapahtuu –lehden (5/2008) kolumnissaan Tieteen julkaisuähky. Hän arvioi, että tieteellisiä artikkeleita on tuotettu ainakin viisi miljoonaa, ja tahti on kuluneen viiden vuoden aikana todennäköisesti vain kiihtynyt. Julkaisijoille tämä on tietysti hyvä uutinen, hehän tekevät tieteellä bisnestä. Mustajoki kuitenkin väittää, että runsas julkaiseminen ei edesauta tieteen kehittymistä vaan ylettömän julkaisumäärän vuoksi ennemmin hidastaa uusien ajatusten ja saavutusten leviämistä.  Meillä ei ole sen enempää aikaa tai aivokapasiteettia käytössämme kuin ennenkään ja suurin osa tieteellisistä artikkeleista jää vaille huomiota. Mustajoen sanoin: julkaisuähky sen kuin pahenee.